Klubi 1.5.2015

Muistan miten joskus muutama vuosi sitten olin katsomassa keikkaa täydellä Turun Klubilla. Muistan miettineeni haltioissani, että olis aika pirun siistiä joskus itsekin päästä soittelemaan ison yleisön eteen täällä Klubin livekerroksessa. Muutama kuukausi sitten saimme kuulla, että mokomalle haaveelle saatiin toteutusmahdollisuus, kun Masa sai buukattua meidän EP:n julkkarikeikan juurikin tuolle samaiselle livekerroksen lavalle. Voi pojat, että kutkutti. Illan kruununa toimi vielä Jackie’s Land ja Bad Signal, jotka saimme kanssamme esikoisemme varpajaisiin.

Onneksi saatiin pari pistokeikkaa alle ennen julkkarivetoa, joissa saimme karisteltua nauhotteluista aiheutuneen keikkatauon ruosteet lavalle. Saimme myös testattua, miten Feel the Rain toimii livenä ja mihin kohtaan settiä se olisi hyvä ottaa. Toimihan se senverran kivasti, että jätimme sen julkkarikeikalla varsinaisen setin vikaksi biisiksi.

Saavuimme Klubille kamoinemme n. 18:00 ja kasasimme kamat lavalle Suomen pelin tilannetta jatkuvasti udellen. Soundcheckissä huomasimme, että miksaaja oli viimesyksyisestä Rock for Zanzibar -keikasta tuttu Aleksi, joten pystyimme olemaan huoletta, ainakin tekniikka tulisi illan keikalla toimimaan. Kaikki kolme bändiä sai soundcheckin suoritettua ilman kipuja ja tuskia. Jaettu backline myös nopeutti roudaushommia kivasti.

Jackie’s Land potkaisi illan räväkästi käyntiin ja iloksemme saimme todeta, että paikanpäälle oli saapunut jo alkuillasta väkeä todella mukavasti! Jaskat paukauttivat aivan järkyttävän kovan keikan heti illan kärkeen ja samaa parhautta jatkoi myös Bad Signal! Bad Signalilla oli setissään muutama järjettömän hyvin valittu cover, jotka saivat Klubin tanssilattian liikkumaan ja nyrkit ilmaan koko salissa. Myös Bättisten omat biisit toimivat kuin Junan vilkku!


SoE @ Klubi, LIVE

SoE @ Klubi, LIVE


Oman keikan odotus meni allekirjoittaneelta maailman mukavimmalla tavalla, eli muiden bändien valoukkona häärätessä. Valotiskin takana on paras paikka odotella omaa vetoa, koska muiden keikkoja tulee seurattua siinä äärimmäisen tarkasti, jolloin niistä saa imettyä itseensä energiaa kuin sieni Tsernobilin säteilyä. Koska rokkarit ovat kusipäitä, on pakko myös todeta, että valotiskin takana ei tarvitse yleensä jutella kenenkään kanssa. Ok, tätä ilmiötä pitää nyt ehkä avata vähän, joten lukekaa tarkkaan seuraava kappale.

Kutsumme yleensä joka keikalle Facebookissa kaikki kaverimme ja puolituttumme. Ihmisiä tulee kutsuttua ties minne pitserian nurkkiin yleensä satoja, joskus jopa tuhansia. Mikä parasta, näistä ihmisistä saapuu lähes poikkeuksetta aina mieltä lämmittävä määrä myös paikalle. Koska nämä kutsumamme ihmiset ovat useimmiten meille tuttuja, hyviä kavereita tai perheenjäseniä, ei voi sanoin kuvailla kuinka tärkeää se meille on, että he jaksavat keikasta toiseen tulla meitä katsomaan. Olen kuitenkin varma, että joskus joku näistä tutuista miettii, että mikähän noilla perkeleen rokkareilla on, kun ne ei viitsi aina edes moikkaamaan tulla.

Tilanne on kuitenkin se, että vaikka kuin tuttu tulisi keikalla moikkaamaan ja kyselemään kuulumisia, ei illan keikkaan keskittyessä keksi mitään puhuttavaa. Eikä oikeastaan edes tahdo. Päässä pyörii koko ajan, että onko siellä lavalla nyt ne settilistat, saiko miksaaja kiertävän monitorin säädettyä iskuun, onko kitara viritetty, jätinkö mikit auki tai miten ihmeessä sen tokan biisin väliosa laulettiin? Omalta kohdaltani huomaan usein, että keikkoja ennen hävettää, kun ei itselle täysin tuttujen ihmisten kanssa sosialisointi onnistu millään lailla. Paras paikka on istua samassa jamassa olevien bändikavereiden kanssa bäkkärillä nauramassa mauttomille jutuille ja pieruhuumorille.

Tämä olkoon siis nöyrin anteeksipyyntö, jos sinulle on joskus jäänyt vähän hölmö olo kun ajoit meidän keikalle parhaimmillaan kymmeniä kilometrejä ja sinut kutsunut rokkistara käy sanomassa moikat nopsaan ja sen jälkeen häviää bäkkärille ja seuraavaksi nähdään keikan aikana. Se ei keikoilla varmaan käy ilmi, mutta olemme satoja kertoja treeniksellä puhuneet, että kuinka erikoisen paljon meidän keikoillamme käy samoja naamoja, ystäviä ja perheenjäseniä. Olemme siitä ihan mielettömän kiitollisia ja se kannustaa kyllä jatkamaan harrastusta paremmin kuin mikään muu. Kiitos.

Laitetaan avautumiselle nyt paussi ja palataan Klubille ja vappupäivään. Ikinä ei ole keikan odottelu tuntunut kestävän niin kauaa, kuin se minuutti ennen alkunauhan starttaamista. Olimme klubin lavan takana kuin pikkupojat. Jännitti ja hermostutti kuin itsestään liikoja luvannutta isosta rippileirin päätösyönä. Kun alkunauha pärähti soimaan, marssimme portaat ylös lavalle ja voi veljet ja siskot, mikä näky meitä odotti. Ihmisiä oli saapunut paikalle aivan järjetön määrä. Kun alkunauha soi päätökseensä ja potkaisimme Russian Rouleten käyntiin, jotenkin vaan tajusin, että nyt lähtee. Ja niin lähtikin. Koko keikka meni täydessä sumussa ja huumassa. En muista mitään muuta yksityiskohtaa koko keikasta, kuin valomiehen erikoisen, eli kymmenen sekunnin blackoutin kesken kovimman riffin ja lopun yhteislaulun Blitzkrieg Bobissa. Paras keikka ikinä. Helposti. Ja isoin yleisö State of Emergencyn keikkahistoriassa oli vielä todistamassa sitä. Tällä muistolla elää vielä 2080-luvulla.


Oli meillä kivaa!

Oli meillä kivaa!

Share : facebooktwittergoogle plus
pinterest